Mummolassa

Joo-o, olipa taas eilen sellainen matka, joka kaiken järjen ja huonojen ennusmerkkien valossa olisi pitänyt vaan rohkeasti jättää tekemättä. Itseasiassa ihan vakavasti reissun siirtämistä ennen matkaa pohdin, mutta sitten jälleen kerran "se tehdään, mitä on suunniteltu"- ja "päätöksessä pysytään" -minä pääsi voitolle. Lähdin matkaan.

Bensatankin luukku aukesi muitta mutkitta, kun sitä kuumalla vedellä täytetyllä muovipussilla aikani sulattelin. Onneksi tajusin sentään tarkistaa tämän asian ennen huoltikselle (kylmäasema) siirtymistä. Jopa päätiet olivat liukkaampia kuin olin ajatellut, joten valitsin kahdesta mahdollisesta reitistä sen enemmän liikennöidyn ja yritin rauhoittua ajamaan. Eihän se helppoa ollut kun pääsin matkaan aikomaani myöhemmin ja takaisin oli ajatus palailla ennen umpipimeää. Noh, koska oikein mikään ei mennyt eilen putkeen, niin eipä myöskään menomatka. Väärä valinta. Puolimatkassa eteen ilmestyi suola-auto, vauhtia 40 km/h. Kiva. Ohitse en kapeahkolla jäisellä tiellä uskaltautunut, joten jättäydyin sopivan välimatkan päähän suolasuihkusta köröttelemään. Kunnes... kunnes sain matelusta tarpeeksi ja polkaisin perä nätisti heittelehtien ohitse. Se siitä pitkäpinnaisuudesta. Tällä matkalla sekä ABässät, että luistonesto lauloivat vuorotellen kilpaa. Mutta perille pääsin, kuten myös takaisin, myöhässä, mutta ehjänä.

No sitten tapaus mummo 92 vee. En ollut ilmoittanut etukäteen koska tulisin, vain joulun jälkeisestä viikosta oli puhetta. Mummo oli tietty pahana kun en aattoiltana suvainnut kaikkien perinteiden mukaisesti saapua, joten vierailu oli syytä hoitaa pois alta mahdollisimman pian. Ja yllättyihän se mummo, mutta positiivisuudesta en menisi vannomaan. Oli vielä joulun hälinästä väsyksissä ja selvästi ärsyyntynyt häiriöstä. No sehän kiva! Ymmärrän toki, että mummolla on jo ikää sen verran, että huilia täytyy, mutta kyllä vaan ärsytti muakin, että satuinkin kaikin puolin näin sopivan päivän valitsemaan.

Mummo asuu itsekseen nuoremman, mutta lähes yhtä vanhan veljensä kanssa tuppukylässä in the middle of nowhere. Mummo on asuttanut mökkiään nyt 57 vuotta ja oppinut säästäväiseksi. Sisällä oli lämpöä +15 astetta ja mummo sukkasiltaan lattialla, jonka lämpötilaa en lähde edes arvailemaan. Itse istuin koko vierailun ajan untuvatakki niskassa ja kengät jalassa kuumaa teetä mummon leipomien pullien kera litkien. Ja palelin. Päälämmityslähde mökissä on puu, jota riittää vinot pinot pitkin pihaa, mutta kun sitä ei voi käyttää. Yksi sähköpatteri löytyy kaikkein kylmimmästä peräkammarista eikä sekään ole päällä. Voi järkytyksen järkytys!!! Mutta minkäs teet?! Itsepäinen on eukko ja omasta mökistä ei pois lähde! Mulla oli tarkoitus käydä jäällä hieman napsimassa kuvia, mutta olin jo valmiiksi ennen ulos menoa niin jäässä, että kävin vain pikaisesti rannassa kääntymässä. Jätän kuvailut keväämmälle.

Eipä ne järkytykset vielä mihinkään loppuneet. Vuosisadan järkytys oli vasta tulossa. Kun pääsin takaisin kylmään mökkiin kaadoin itselleni lisää kuumaa teetä lämmikkeeksi ja istuin mummon viereen pöydän ääreen kupposen kylkiin jäätyneitä sormia lämmittelemään. Kuulin kummaa mekastusta ja kysyin puolikuurolta mummolta, jotta mistä ääni lähtee. "Eero se siäl meteli pittä...", vastasi mummo närkästyneenä. No eihän se mikään Eero ollut vaan kohta puoliin näin tuolin alta kahden kiiluvan nappisilmän tuijottavan viikset väpättäen mua. Ei siinä varmaankaan kauan mennyt kun tajusin mikä viiksiniekka tuolin alla lymyää, mutta jotenkin kaikki tuntui etenevän kuin hidastetussa filmissä ikään. Minä pomppasin kurkku suorana kovaa ja korkealta kiljuen ylös ja hyppelehdin polvia kohti leukaa vedellen kammarin puolelle. Mummo säikähti mun kiljuntaa ja alkoi sättiä mua oikein olan takaa: "Mitä sää oikke kiljus siin?!!". Luulin, että vanha rouva saa vähintäänkin sydärin. Sen verran vakavaksi ilme muuttui. Mummo ei tosin sitä 20 senttistä pulleaa rottaa säikähtänyt. Istui vaan tuolillansa ja töni rottaa "hellästi" kepillään kauemmaksi kun se uskaltautui liian lähelle. "Se tule tualt viämäriputkest...".

Vai niin, mä sain siinä vaiheessa mummon pullasta tarpeekseni ja mummokin jo hätyytteli mua matkaan: "Kyl sun ny tarttis lähtee ku pimiäki jo on...". Jep, olin samaa mieltä, hyvästelin mummon ja lupasin tulla käymään keväämmällä kun aurinko paistaa (ja tuvassaki saattaa olla hieman lämpimämpää). Edessä oli enää 150 km pimeää, jäistä maantietä, autoa heittelevässä tiukassa vastatuulessa. Ja äipän säännölliset huolestuneet tekstarit kännykässä.

Muutama muu reissukuva...