On. Ja pysyy!

Mä en EHKÄ kuole tähän, mutta henkisesti alan olla totaalisen väsynyt. Oon väsynyt lääkkeisiin, lääkärikäynteihin, epätietoisuuteen, yrittämiseen, huonoon oloon, väsymykseen... Rajansa kaikella ja mulla se raja alkaa oikeasti tulla nyt vastaan.

Palasin juuri apteekista 4 uutta lääkepakkausta mukanani. Perjantaihin asti on armonaikaa. Sitten punkteerataan, vaikka en oikeastaan tajua miksi. Jotta saadaan EHKÄ joku bakteeriviljelmä tästä mun pään sisään jymähtäneestä mömmöstä? Mitä v***n väliä sillä on, mitä siellä on?! Mun mielestä se sinne selvästi kuulumaton pitää saada sieltä pois!!! Valitettavasti asia vaan on aivan kuten pelkäsinkin; jollei mömmö tule itsekseen ulos, niin sitä ei kitaontelosta pois saada kuin sieltä kaivamalla. Ja tämä operaatio puolestaan vaatii leikkauksen. Kiitos vaan, mutta EI KIITOS! Viimeisimmän leikkauksen jälkeen päätin, että nämä on sitten mun osalta nähty ja se oli viimeinen. Tulkoon IHAN MIKÄ TAHANSA kuolemantauti...

Miksei tätä stna voitu hoitaa kuntoon ennen lentomatkoja?! Ihan vaan siksi, että olin tyhmä ja tietämätön. Uskoin kun sanottiin enkä luottanut omaan oloon. Pitääkö tässä maailmassa joka jumalan asia oppia kantapään kautta?!

Lääkäri oli aivan oma lukunsa sinänsä. Vanha sekopää, joka ei edes eteensä nähnyt. Ei paljoa houkuta joutua 64-vuotiaan slovakialaisen eläkevaarin kynsiin. Äh, en mä jaksa jauhaa. Täytyy miettiä. Ku vaan jaksais... Olisinpa prinsessa... Prinsessa Ruusunen.