"Pakko matkustaa"

Olipas ajankohtainen ja monin osin omia ajatuksia mukaileva kolumni edellisviikon Annassa. Osuvimpia otteita Sirpa Nummisen kolumnista "Pakko matkustaa".

Joka toinen tuntuu juuri tulleen Thaimaasta tai olevan lähdössä sinne. Yksi
vastaa puhelimeen Pariisista, toinen Shanghaista, kolmas Budapestista. Minua
ajatuskin matkasta nyt juuri väsyttää niin, että on pakko mennä makuulle.

Rakastan matkailua, mutta parasta matkoissa on se, jolloin lähtö on vielä viikkojen päässä. Mielikuvissa on hienoa hurmaantua jostakin Picasson taulusta Barcelonassa, sulautua monikieliseen ihmismassaan Itkumuurilla, lojua kaukana haileasta arjestaan vihreän meren loiskeessa. Fantasioissa voi tavoittaa sen todellisen laajakaista-itsensä, joka tietää olevansa mutta joka normaalisti jää vajaakäytölle.

Mutta kun lähtöön on enää pari yötä, hyökkää paniikki: minkä mielenhäiriön vallassa tähän ryhdyttiin? Ei ole sopivia kenkiä, ei edustavaa takkia, ei mukavia lentovaatteita, en ehtinyt laihtua. Matkalaukku on liian pieni, ja vatsaa vääntää, bakteerikanta siellä jo reuhaa kauhusta ennen aikojaan...

...Matkapäivien huippuhetkiä ovat aamiainen, etenkin, jos sen saa huoneeseen, pikaisen museokäynnin jälkeinen parin tunnin lounas päiväunineen ja ikimuistoinen illallinen. Pidän myös pitkistä uneliaista aamuista hotellissa, joka toivottavasti on niin laadukas, että siellä on valkoiset froteekylpytakit.

Mutta tämähän ei ole matkan tarkoitus. Matkalla kuuluu lampsia hikisenä väärissä vaatteissa kohteesta toiseen, rynkyttää pari minuuttia myöhästyneenä nähtävyyksien ovia ja roikkua häkeltynyt ilme silmissä täpötäydessä metrovaunussa niin räikeästi turistina, että ihme kun taskuvarkaat eivät tule säälistä esittäytymään. Ja päällimmäisenä toive, että kaikki ovet veisivät vessaan!

Epäilemättä matkoilla on silti suurenmoista. Aistit toimivat herkästi kuin eläimellä, jo pöllähtäminen oudosti lemuavalle kadulle on elämys. Myymälät pullistelevat hurmaavia virheostoksia, joiden puistattavuus näyttäytyy vasta ankarassa kotivalossa. Ulkomaillahan ostaminen ei tule kalliiksi, rahalla on siellä abstrakti olemus. Kaikella on siellä abstrakti olemus: latteimmatkin paikat ja ihmiset, suolapurkit ja vaatenaulakot suorastaan hönkivät avartavasti "kulttuuria" tai "kansallisuutta" tai "paikallista henkeä"...

...Kun aikansa matkustaa, tajuaa, että kyky kiinnostua ei kuulu lipun hintaan. Se on itsestä kiinni. Matkalla on mahdollista haltioitua vaikka penkille lysähtäneestä sokeasta pulusta. On tolkutonta narista, että täällä on ihan tylsää, jospa ei tehdäkään mitään. Matkalipun myötä on sitouduttu sulkemaan tietoisuus siltä, että täälläkin elämä on tavallista niille, jotka täällä elämäänsä elävät. Jos tylsistyy täällä, tylsistyy varmasti kotonakin.

Tosin muutaman viikon kuluttua jäljellä on vain anekdooteiksi muuttuneita unenomaisia muistoja, joilla pitkästyttää tuttavia. Ja sisäinen ihmetys: Olinko minä tosiaan siellä? Minäkö se olin?

Minne mennään seuraavaksi?

Seuraavaksi mennään tutkimaan viidakon ihmeitä ja grillaamaan itseä Venezuelan valkoisilla hiekkarannoilla. Nyt on kolumninkin määritelmän mukaan juuri se matkailun "paras aika" :)

P.S. Syksyn Rhodoksen reissukuvat vihdoinkin ladattu!