Surua suurta

Surunäytelmän virallinen esitys on ohitse. Kulisseissa työ jatkuu. Kaikki sujui odotetusti, mikään ei suunnitelmieni mukaan. Jätin tilaisuuteen valmistautumisen viime hetkeen ja touhusin koko aamun tarmokkaasti. Tarkoituksella; vältyin ajattelemasta liikoja. Kanebon 38:a levittäessä jouduin nieleskelemään ja räpyttelemään muutamaan otteeseen. Sain kuitenkin tilanteen hallintaan kunnes kirkon viimeiselle penkkiriville istuessani ohjat luisuivat käsistäni. Siitä se taas alkoi. Ja jatkuu edelleen... itkumaratoni, Nessu toisensa jälkeen. Taskuun, pöydälle, roskikseen.

En muista, tai en edes tiedä miltä arkku näytti, millainen oli arkun päälle aseteltu kimppu; mitä kukkia, mitä värejä? En kai katsonut arkkuun kertaakaan. Tuijottelin ulos läpi jykevän harmaakivikirkon holvikaari-ikkunan; lehdettömät puut, tuulen tuiverrus käkkäräoksissa, korpit oksilla... valkoisuus, kirkkaus, pöllyävä lumisade. Pappi puhuu aivan liian hitaasti jokaista sanaa rauhallisesti venyttäen. Eikö se nyt prkl osaa puhua normaalisti?! Mikä helvetin jumalan armo ja lempeä käsi?! Paskaa, jumalauta!!! Minä en ole vielä lähes 34 vuoteen sellaiseen täällä maan päällä törmännyt! Enkä kokenut tuon armoitetun korkeamman voiman olleen läsnä tänäänkään. Tunsin vain loukkausta, vihaa, surua ja pimeyttä ikivalon kultaamassa laaksossa, jossa paimenet istuivat riveissä suolapatsaiksi jähmettyneenä. Mitä niiden päässä oikein liikkuu?! Hillityt idiootit! Menkää helvettiin täältä! Tai ei sittenkään, pysykää te täällä jumalan huoneessa, mun on päästävä pois... nyt! Heti! Pois pois pois! En kestä enää sekuntiakaan, eikö tää korvia vihlova urkupillin ujellus jo lopu?! Mä haluan kotiin! Tai ainakin POIS!

En ole kai koskaan tuntenut itseäni keskellä väkijoukkoa niin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kuin tänään kaiken sen oman suruni keskellä. Kai ne muutkin yhtälailla surivat, vaikka en silmieni edessä nähnyt kuin kaksi aidosti sydämestään surun murtamaa ihmistä. Toinen näistä olin minä. Ja se toinen oli ihminen, joka väkijoukon ainoana tiesi ja tunsi yhtä paljon kuin minä. Me olimme siellä laajemmassa merkityksessä kuin muut.

Haudalla oli jäätävää. Pakkastuuli ei antanut tummalle joukolle armoa. En tiedä, enkä välittänyt mitä haudalla tapahtui. Rekisteröin vain hahmojen liikkuvan odottaessani vuoroamme jättää viimeiset jäähyväiset. Odotus tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla vain pienen hetken. Vedin turkishupun pois päästäni, astuin jo kukkien peittämän hautakannen viereen... ja repesin; voimakkaat nyyhkytyksen kouristukset vavisuttivat kehoani, käänsivät vatsassani. En muista ajatelleeni mitään; seisoin, itkin, palelin ja tärisin katse näkymätöntä maata tuijottaen. Joku kiskoi hihasta. Vielä viimeinen kohtaaminen ja välikohtaus. Äiti ohjasi vyötäröstä hellästi tuuppien halki väkijoukon. Minä en tajunnut vieläkään mistään mitään. Taas olin itsekkäästi se, joka sai eniten lohdutusta tarvinneelta tukea. Kävelimme käsi lämpöä ja lohtua toisesta hakien yhdessä halki näyttämön. Muut jatkoivat muistotilaisuuteen kahvikupposen ja kakkupalan ääreen, minä suuntasin yksin kotiin.

Paleltaa. Kinnunen jahtaa kissaeläimen vaistolla ja täydellä innolla lattialle silppuamaansa pienen pientä paperipalaa. Risto kohottaa hieman toista luomea velipojan menoa hetken halveksuvasti silmäillen. Korjaa asentoa ja painaa silmät tiukasti kiinni. Onnelliset.